Helsinki Triathlonin edustusurheilija Matleena Livsonin kausi ei sujunut alkuperäisen suunnitelman ja toiveiden mukaan. Vastoinkäymisistä huolimatta Matleenan tarinasta välittyy hienosti tärkeä viesti kiitollisuudesta ja toiveikkuudesta. Matleena kertoo omasta kaudestaan seuraavaa:
Vuosi sitten tähän aikaan puhkuin intoa. Takana oli menestyksekäs kausi, kunto vahva, fiilis luottavainen. Oli kiva sovitella päälle uutta kisa-asua, tehdä varauksia Konaa varten, nauttia juoksun helppoudesta, iloita hyvin menneestä olkapään pikku operaatiosta ja paluusta altaaseen. Kaikki asiat eivät kuitenkaan aina mene, kuten itse toivoisi. Ja joskus ne sitten menevät aivan kerta kaikkiaan toisin. Koska sellaista(kin) urheilu on. Ja siksi parasta urheilussa(kin) on se, mitä voi tehdä juuri tänään.
Moni minua tunteva tietää, kuinka joskus ärsyttävänkin tarkasti olen koettanut väistellä koronaan sairastumista urheilun estävien mahdollisten pitkäaikaisoireiden takia. Tämä kausi tyssäsi kuitenkin ihan muuhun kuin virukseen. Olkapää ei sitten yllättäen toipunutkaan operaatiosta, kuten toinen käsi oli tehnyt ongelmitta kuusi vuotta aiemmin.
Juoksu ja pyörä kulkivat ja ajattelin, että tälläkin olkapään muotoisella pilvellä on lopulta hopeareunus. Voisinhan käydä tekemässä vähän potkuja ja terveen käden vetoja ja näin jopa kohentaa heikkoa jalkatyötäni ja uintiasentoani. Ainakin tuntuma veteen säilyisi. Palautumiseenkin jäi enemmän aikaa, kun en tehnyt varsinaista uintiharjoittelua. Se lienee yksi syy siihen, että juoksin heti keväällä parhaat maantievitosen ja puolimaratonin ajat vuosiin. Tietysti myös sillä oli iso osansa, että sain ehjän ja kivuttoman juoksukauden. En yrittänytkään harjoitella huonoissa keleissä, vaan juoksin täsmätreenit sisällä.
Kauden ainoaksi tärkeäksi startiksi jäi lopulta huhtikuussa Rauman SM-maantiejuoksut, joista tuomisina oli puolikkaan oman ikäsarjan mestaruus. Olkapää oli kuitenkin äitynyt todella pahaksi. Magneettilöydös oli musertava: iso leikkaus edessä, toipuminen minimissään puoli vuotta, eikä mitään asiaa yleisurheilun ikäsarjojen MM-kisoihin, Konalle tai mihinkään muuallekaan muiden samanhenkisten kavereiden kanssa. Pettymys oli valtava. Samoin kuntoutuksen määrä ja kesto.
Tätä kirjoittaessa voin jo melko kivuttomasti uida! Osallistua etäspinuihin. Käydä salilla. ”Lenkkeillä” cross-trainerilla. Voin toivoa ja odottaa, että kevään ja kesän pitkän toipilasjakson esille manaamat selkä- ja takareisivaivat jossain vaiheessa väistyisivät ja voisin taas juosta. Kiinnittää huomiota kaikkeen siihen, mitä kuitenkin kaikesta huolimatta voin tehdä. Olla kiitollinen siitä, että olen ennen kaikkea perusterve, vaikka kisakunto on karannut kauas. Hyväksyä, että jokainen startti näillä vuosirenkailla ja kilometreillä on iloisesti yllättävä lahja, ei oletusasetus. Rohkaista muitakin ”agegrouppereita” starttaamaan silloin, kun on terve ja keho antaa mennä. Eikä odottaa enää seuraavaan vuoteen, josko kunto olisi vieläkin parempi, pyörä nopeampi tai olosuhteet suotuisammat.
Zemppiä, uskoa, toivoa ja ennen kaikkea tekemisen iloa kaikille talven treeneihin!
